2: Kemijoki, sininen, Helsinki, luumu, Mannerheimintie, syyskuu, rekkakuski, Samuli Edelmann, Mentalist.

"
Istun yksin meidän asunnossa Mannerheimintiellä. Pitäisi varmaan korjata, että minun asunnossani. Se on asia, jonka tiedän, mutta en halua myöntää sitä tai sanoa ääneen. Joka kerta kun sen ääneen sanoisin, tekisi siitä yhä enemmän todellista. Sydämessäni se ei kuitenkaan ole totta, sillä kuvittelen sinut vierelleni joka päivä. Kerron, mitä tapahtui uusimmassa Mentalist-jaksossa, sillä et nähnyt sitä.  Puhun sinulle, kerron päiväni ilot ja surut. Minun on pakko kertoa, sillä koko maailmassa sinä olet ainoa kenelle ne haluan kertoa. 


Katson ikkunasta ulos ja tuijotan sateisen syyskuista Helsinkiä. Puut pudottavat lehtiään ja tuuli avustaa ne omille teilleen. Lehdet lentävät, ja minä ahdistun. Talvi on tulossa. Miten selviän kylmästä talvesta ensimmäistä kertaa ilman sinua? Kesä meni vauhdilla ohi, mutta vain koska sain toisinaan kuviteltua, että olet taas vain kesätöissä pohjoisessa, Kemijoen pyörteissä. Mutta nyt sinun kuuluisi tulla takaisin. Missä olet? 


Joulu on jo ovella, etkä ole rakentamassa piparkakkutaloa kanssani. Et maistelemassa vahvistettua glögiä ja nauramassa kanssani. Ostin monta purkkia luumuhilloa ja leivoin kasan joulutorttuja, sinulle. Sata torttua vain lojuu punaisella tarjottimella, eikä kukaan ole niitä syömässä. Ihmettelit aina miksi niitä leivoin. Sinun vuoksesi. En siedä luumuja, mutta minun oli pakko tehdä niitä taas. Sinulle. 


En koskaan unohda sen rekkakuskin kasvoja. Kasvoja, jotka veivät minun elämäni miehen. Kirkkaat valot sokaisivat meidät, mutta erotin kuitenkin ne humalaiset ja väsyneet kasvot. Rekkakuski, joka päätti purkaa kevätmasennustaan pulloon ja hoitaa silti työnsä. Jyräyksen jälkeen kun hän hoiperteli luoksemme sinisessä paidassaan ja kysyi onko meillä kaikki okei. En voinut liikuttaa päätäni ja pakolla tuijotin elotonta kihlattuani silmieni edessä. Ei, meillä ei ole kaikki okei. Ei enää koskaan.


Nyt istun pyörätuolissani ja tuijotan enää vain ikkunan läpi liikkuvaa maailmaa. Samuli Edelmannin sanoin, mun sydämellä on kypärä. Kypärä, joka ei päästä enää tunteita sydämeni lähelle, sillä en kestä niitä enää. Kokonainen sydän kestää vaikka mitä, mutta jäljellä on enää puolet. Puolikas sydän ei osaa, eikä kykene elää yksin.

1: Minäkö luova kirjoittaja?

Olen muuttunut kirjoittajana aika paljon elämäni aikana. Kirjoittamisen loistoaikaa elin pääosin yläasteella. Silloin se oli vapaata, mutta siihen panostettiin ja sille annettiin myös eniten huomiota. Nautin siitä, sillä se oli oma tapani selvittää ajatuksiani. Muovasin pääni sisällön erilaisten tarinoiden tai kirjoitusten muotoon. Sain käsitellä niitä julkisesti, mutta olin kuitenkin ovelasti naamioinut ne tavallisiksi kirjoituksiksi. Se oli minun henkilökohtaista terapiaani.

Lukiossa kirjoittaminen muuttui pelkiksi teksti- ja kuva-analyyseiksi ja into ja mielenkiinto laantui nopeasti. Silloin alettiin tarttua jokaiseen pieneenkin epäkohtaan, valmistautuessa ylioppilaskirjoituksiin. En saanutkaan enää totuttuja täydellisiä arvosanoja ja masennuin täysin. Olin koko peruskouluni ajatellut, että ainakin äidinkielestä kykenen kirjoittamaan huikean laudaturin. Toisin kävi.

Lukio pilasi kirjoittamisen iloni, ja taitoni. Ennen minulla oli mielikuvitusta, nokkeloita sanoja ja yllättäviä tapoja sanoa asiat monella eri tavalla. Nykyisin en enää kirjoita käytännössä mitään vapaaehtoista. Se on suoraan sanottuna pakkopullaa, sillä en enää keksi mitään hienoa sanottavaa. Perustekstiä tietenkin osaan tuottaa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki tämä on yksi niistä syistä miksi halusin tälle kurssille. Halusin nähdä löytyisikö minusta vielä sitä luovaa kirjoittajaa mikä minussa eli nuoruuteni aikana. Siihen aikaan tämä olisi ollut unelmieni kurssi. Voiko sitä kirjoittajan intoa ja taitoa vielä kaivaa esille? Se jää nähtäväksi.