8: Valokuvaseinä.

"Loppuuko tämä tuska koskaan?", murehtiva kysymys iski Nean ajatuksiin. Hän jäi tuijottamaan hetkeksi maahan uupuunena, mutta nosti pian katseensa ylös pelästyen huutavaa sireeniä. Ambulanssi lähestyi häntä, pysähtyen ensiavun ovien eteen. Nea tuijotti jähmettyneenä tien toisella puolella olevaa neonkeltaista autoa. Pian hän palasi ajatuksistaan, silitti kumpuavaa vatsaansa ja jatkoi matkaansa. "Mun on pakko pysyä vahvana."

Televisio pauhaa yön pimeydessä ja valaisee sohvalla nukkuvan vaaleahiuksisen naisen kasvoja. Yhtäkkiä hän säpsähtää ja nousee istumaan kuin salaman iskusta. Voimakas isku vatsaan herätti hänet. Isku vatsan sisältä. Nainen siirsi kätensä nopeasti vatsansa päälle. Kaukaakin olisi voinut nähdä, että televisio ei enää valaissut huonetta, vaan hänen onnelliset kasvot. Hän muisti, että pian hän ei enää olisikaan yksin. Hänen tuskansa helpottuisi, maailman ihanimmalla tavalla. "Mä odotan sua täällä, pikkunen.", hän kuiskasi hiljaa vatsalleen ja piti kättään vatsan päällä kuin koskettaakseen sen sisällä asuvaa tulokasta.

"...Niin, mutta me ei todella olla nähty hautajaisten jälkeen. Mitä sanot jos tulisin huomenna käymään?"
"Vaikka niin, mutta tule sitten heti aamulla."
"Selvä, hyvä, nähdään aamulla."
"Joo, moi."
Nea sulki puhelimen heti kun sai sanottua viimeisen sanansa. Hän pysyi tiukkana siihen asti, mutta heti laskettuaan puhelimen kyynelet tulvivat hänen silmistään. Tuska huusi hänen kasvoiltaan. Hän valahti alas lattialle ja käpertyi sikiöasentoon turvaan itkemään.
Tunnin heikon hetken jälkeen hän keräsi voimansa ja nousi ylös. Hän hoiperteli eteenpäin yrittäen suunnistaa turvonneiden silmäluomien välistä. Hän kuitenkin tiesi tarkalleen minne mennä. Olohuoneeseen, päätyseinän luo. Seinän, joka oli tumma, lähes musta. Seinä oli vallattu kymmennillä valokuvilla. Keskipisteenä oli suuri mustavalkoinen hääkuva, jonka alanurkassa oli teksti: Nea & Sami, 7.7.2007. Nea käytti tunteja istuen sen seinänä edessä, tuijottaen yhteisiä valokuvia, hokien kysymystä miksi ja muistellen yhteisiä rakkaita muistoja. Yksi muisto tuli kuitenkin parhaiten aina esiin. Muisto, kuinka he yhdessä kokosivat sen seinän täyteen rakkautta. Suuri valokuvaseinä oli aina ollut Nean haave ja uuden kodin löytyessä, löytyi myös täydellinen seinä sille. "Miten olis jotain kivoja taideteoksia eikä samoja pärstöjä mitä näkee muutenkin aina?", Sami aina pilkkasi. Hän on onnellinen, että hän ei koskaan vajonnut Samin pilkkaukseen, vaan he todella toteuttivat sen yhdessä, ja nyt se on täynnä kuvia, heidän yhteisestä elämästään.

Nea säpsähtää kolahdukseen. "SAMI?", hän huutaa tottumuksesta, mutta ymmärtää lisätä huutoonsa toivoa. Hän nousee sängystä ja poistuu varovasti makuuhuoneesta, etsii kolahduksen äänenlähdettä ja jatkaa eteiseen. Talo on täysin tyhjä. Vain hän ja masuvauva, sekä postiluukusta juuri sisään pudonnut Satakunnan Kansa. Nea huokaisee hiljaa ja vaipuu taas toivottomaan tilaansa. Sami ei tule enää kotiin. Hänen on pärjättävä yksin, heidän yhteisen vauvan kanssa. Ajatus tuntuu Neasta hirveältä. Vauva on toivottu, maailman ihanin lahja, mutta se, että vauva ei saa koskaan tietää millainen isä hänellä olisi ollut, on hyväksymätöntä.

"Onneksi olkoon, olette täysin terveen pojan äiti", kätilö onnittelee ja ojentaa vaaleanpunaisen ja limaisen vauvan Nean syliin. Nean posket kostuvat ylhäältä vuotavista kyynelistä, kun hän sulkee rääkyvän pojan kainaloonsa. Pieni poika katsoo häntä silmiin ja haukottelee. Hän tuntee kuinka suuri tyhjyys hänen sydämestään täyttyy lähes täysin. Hän haistaa vastasyntyneen tuoksun ja tunnistaa tuoksusta puhtaan rakkauden. "Samuel, näytät aivan isältäsi. Hän oli maailman ihanin mies, joka olisi tehnyt mitä vain vuoksesi. Mutta älä huolehdi, kyllä me pärjäämme kahdestaan. Me pärjätään..."

7: Koditon.

"Mikä ny?"
"Eiku mulle vaan soitettiin äsken, meidän kämppä myytiin."
"Kiva..."
"Mut kuulemma niillä on joku hyvä sijottaja tiedossa, että ei kuulemma tarvis huolestua. Saa nähdä."

No, eihän siinä sitten taida mitään hätää olla. Tulee vain uusi vuokranantaja ja se siitä. Taas Monna murehtii ihan turhaan. Tietenkin se on vähän epävarma tilanne, varsinkin kun ei tiedä minkälainen ja kuinka tarkka se uusi vuokranantaja tulee olemaan. Kaikki järjestyy kuitenkin.

- - -

"Nonniin! Nyt siis tää meidän uus vuokranantaja haluu tehdä meidän kämpästä työsuhdeasunnon. JOO. 1200€ KUUKAUDESSA! Tai no. Meille kuulemma vois laskea hintaa 1050 euroon ku oltais siellä jo valmiina. Että silleeen. Ei vissiiiiin makseta samasta kämpästä tuplavuokraa.."
"Oho! Miten niin voi tehdä?! Pitääks teijän siis lähteä koska pois?"
"No siis lainmukasesti meillä on kuulemma joka tapauksessa 6 kuukautta aikaa, eli tammikuun loppuun. Mut oon seurannu kyllä noita markkinoita, ei kauheesti oo valikoimaa, varsinkaan tälleen syksyllä."
"Mä etin teille jonkun megahienon kämpän!"

Googlen ja Porin kaikkien vuokra-asuntovälityssivut selattua muutamia kohteita löyty. Oon varmaan lähettänyt Monnalle nyt joku 20 linkkiä asunnoista. Mikään ei oikein kelpaa. Se nykynen on kyllä niin kiva kämppä et vaikeetahan on siitä luopua ja ajatellakaan uusia kämppiä, kun mikään ei voi olla sitä parempi. Äh. No, mä kyllä löydän hyvän kämpän niille. Astianpesukone ja sauna, eikä keskustassa. Oiskohan vielä semmosia vaihtoehtoja et nää kaikki olis samassa paketissa?

- - -

Aikaa vaan kuluu eikä mitään Monna oo löytänyt. Se on vaan ihan masis, kun menettää ton täydellisen kämpän. Mäpäs piristän sitä näillä tsemppilapuilla!
Pian Monnan tietokoneen näytön reunat on täynnä kymmeniä post-it -lappuja, joissa on pieniä piristeitä. 'Don't worry, be happy! :)', 'Monna is the best!' ja piirros Paavosta.
Noin, piristyhän se.

- - -

"Ei muuten mutta kun toi on paras mahdollinen kerrostaloasunto mitä on, nyt sit pitää vaan löytää jotain parempaa. Tähdätään rivitaloon. Aikakin alkaa vaan loppua. Haluun ehdottomasti jouluks uuteen kotiin. Eli viimeistään lokakuussa se uus koti pitäis löytyä, koska sillon se pitää irtisanoa joulukuuks."

- - -

Facebook-chat huutaa. Monnahan se siellä. Jee! Ne on löytänyt jonkun kivan kämpän, rivariasunnon. Ihanaa. Ei tartte enää murehtia sen kodittomuutta. Koska ainakin facebook-statusten perusteella se oli sen mielessä kaiken tän ajan. Kivoja kämppiähän oli yleisesti tarjolla, mutta tietenkin kun se on tehny ittensä kanssa sen sopimuksen, että jos kerran jää opiskelemaan Poriin, ei tartte tinkiä yhtään asumisesta. Niinhän se on, asuminen Porissa on edullista, joten miks ei ottais sitä kivointa mitä opintotuilla saa.
Oi, ja vielä joulukuun aluks muutto. Kyllä Joulu-Monna nyt voi iloita.


________________________________________________________________
Joo, en keksinyt oikein mun mielen kuohuja. Facebook keksi. Koko syksyn mun mieli näköjään kuohus tästä, joten kirjotin siitä paremman puutteessa :D

6: Syntymä.

Sydämen lyönnit tuntuivat ensimmäistä kertaa, juuri sillä hetkellä.
Sinut laskettiin syliini, täytyin rakkaudella.
Keho tuntui niin elävältä, uudelta.
Tuore veri virtasi, alustamassa kaikkea tulevaa.
Edessä kokonainen elämä.
Silloin synnyin.
Synnytin oman elämäni.

5: Rakkauspakkaus.

"
Hätkähdän, kun jokin rääkyvä ja jatkuva ääni katkaisee sikeän uneni. Se ei lopu, vaan se vain jatkuu. Pamautan kädelläni kännykkääni, sekään ei auttanut. Se ei siis ollut herätyskello. Repäisen vierelläni olevan ylimääräisen tyynyn pääni päälle ja yritän melusta huolimatta jatkaa untani.
Hetken kuluttua tunnen kun joku silittää kädenvarttani ja kuiskaa sanan "Rakas...". Samassa säpsähdän tähän maailmaan ja tajuan mistä on kyse. Avaan uniset silmäni pimeässä ja hymyilen. Suukotan miestäni otsalle ja kömmin sängystä ylös. Noustessa poimin aamutakin lattialta ja lähestyn ääntä. Astun pari askelta viistoon ja totean että en ole vielä täysin hereillä.
Vihdoin saavun äänen luo, ja huomaan kuinka tunteeni kohti ääntä muuttuu täysin. Tajuan äänen lähteen ja kurkkaan puiseen, valkoiseksi maalattuun kehtoon. Hymyilen rakastavasti ja unohdan täysin, että olin unessa. Nostan surumielisen paketin syliini ja liikun huojuvasti sivulta toiselle. Päästän muutaman suhiseven äänen rauhoittaakseni omaa ääntelijääni. Siirryn toiseen huoneeseen, jotta mieheni saa nukkua rauhassa.
Laitan musiikin hiljalleen soimaan ja istuudun keinuvalle tuolille. Joulukuusi valaisee hennosti tunnelmallisen huoneen ja Céline Dion laulaa hartaasti Oi jouluyötä. Käärö hiljentyy ja täyttää itsensä ravinnolla. Keinuva liike ja Céline rauhoittaa meidät molemmat. En voi kuin sulkea silmäni ja täyttyä puhtaasta onnellisuudesta. Tämä on täydellinen hetki, johon haluan unohtua. Minä ja minun rakkauspakkaukseni.

4: Vaatimattomuus on kaunista.

"Eikö sun pitänyt jo lähteä kauas pois täältä junttilandelta?"

"Piti, mut eräs nätti tyttö saikin mun mielenkiinnon heräämään näihin juhannustansseihin,
ni olikin pakko antaa dösän mennä ohi."

"Ai tällainen vaatimaton ja sivistymätön tyttö?"

"Just sä. Sä oot ihan erilainen kun ne muut diivat siä himassa. Sä oot aito."

"Herra Lepertelijä saakin pitää sitten lupauksensa ja saattaa mut kotiin. Alkaa tulla jo pimeä."

3: Anna, ?v.

Anna kietaisee huivin kaulaansa ja vilkaisee hieman haikein mielin ympärilleen. Hän on lähdössä viimeistä kertaa pois tuosta talosta ja on muuttamassa yksin omaan asuntoon, ensimmäistä kertaa. Hän poimii kassinsa ja nousee ulkona odottavaan taksiin. Edessä on suuri tuntematon, yksinasuminen kerrostaloasunnossa.

Hän saapuu asunnolleen ja päästää suustaan huokauksen, jossa on hiven onnellisuutta. Tavarat on jo kaikki paikoillaan, kiitos sukulaisten suuren avun. Käkikello huutaa kello seitsemää ja Anna toteaa olevan iltapalan aika. Hän keittää kuumaa vettä, johon hän sulattaa lusikallisen hunajaa. Viilentääkseen kuumaa juomaansa, hän lorauttaa tilkan maitoa sekaan. Maidon päivämäärät on jo kylläkin umpeutuneet monta päivää sitten, mutta Annan mielestä ne ovat vain naurettavia numeroita. "Ruoka on aina syötävää, ja se myös syödään", hän aina muistuttaa sukulaisiaan. Kaapista hän löytää avaamattoman korppupussin ja enteilee jo heti itselleen ongelmia. Hänen on aina vaikea saada sormillaan nuo pussit auki. Iltapalan kasattuaan Anna töpöttelee tossuillaan nojatuoliinsa ja hamuilee kaukosäädintä. Hetken yrittämisten jälkeen hän onnistuu avaamaan television sekä digiboksin, joten Kauniit ja Rohkeat saa alkaa.

Nyt kun Anna asuu ensimmäistä kertaa elämässään yksin, hän on huomannut puhelimensa soivan paljon useammin. Kaikki soittelevat ja kysyvät kuinka hän voi ja pärjäilee ypöyksin. Yksinäistähän se on, kun ei enää saa jakaa aviosänkyään miehensä kanssa. Hän kuitenkin iloitsee, ettei kukaan ole enää huudattamassa radiosta kuunnelmia koko päivää. Hän saa istuskella lämpimässä aamutakissaan aamusta iltaan ja ratkaista ristikoita, ilman häiriöitä.

2: Kemijoki, sininen, Helsinki, luumu, Mannerheimintie, syyskuu, rekkakuski, Samuli Edelmann, Mentalist.

"
Istun yksin meidän asunnossa Mannerheimintiellä. Pitäisi varmaan korjata, että minun asunnossani. Se on asia, jonka tiedän, mutta en halua myöntää sitä tai sanoa ääneen. Joka kerta kun sen ääneen sanoisin, tekisi siitä yhä enemmän todellista. Sydämessäni se ei kuitenkaan ole totta, sillä kuvittelen sinut vierelleni joka päivä. Kerron, mitä tapahtui uusimmassa Mentalist-jaksossa, sillä et nähnyt sitä.  Puhun sinulle, kerron päiväni ilot ja surut. Minun on pakko kertoa, sillä koko maailmassa sinä olet ainoa kenelle ne haluan kertoa. 


Katson ikkunasta ulos ja tuijotan sateisen syyskuista Helsinkiä. Puut pudottavat lehtiään ja tuuli avustaa ne omille teilleen. Lehdet lentävät, ja minä ahdistun. Talvi on tulossa. Miten selviän kylmästä talvesta ensimmäistä kertaa ilman sinua? Kesä meni vauhdilla ohi, mutta vain koska sain toisinaan kuviteltua, että olet taas vain kesätöissä pohjoisessa, Kemijoen pyörteissä. Mutta nyt sinun kuuluisi tulla takaisin. Missä olet? 


Joulu on jo ovella, etkä ole rakentamassa piparkakkutaloa kanssani. Et maistelemassa vahvistettua glögiä ja nauramassa kanssani. Ostin monta purkkia luumuhilloa ja leivoin kasan joulutorttuja, sinulle. Sata torttua vain lojuu punaisella tarjottimella, eikä kukaan ole niitä syömässä. Ihmettelit aina miksi niitä leivoin. Sinun vuoksesi. En siedä luumuja, mutta minun oli pakko tehdä niitä taas. Sinulle. 


En koskaan unohda sen rekkakuskin kasvoja. Kasvoja, jotka veivät minun elämäni miehen. Kirkkaat valot sokaisivat meidät, mutta erotin kuitenkin ne humalaiset ja väsyneet kasvot. Rekkakuski, joka päätti purkaa kevätmasennustaan pulloon ja hoitaa silti työnsä. Jyräyksen jälkeen kun hän hoiperteli luoksemme sinisessä paidassaan ja kysyi onko meillä kaikki okei. En voinut liikuttaa päätäni ja pakolla tuijotin elotonta kihlattuani silmieni edessä. Ei, meillä ei ole kaikki okei. Ei enää koskaan.


Nyt istun pyörätuolissani ja tuijotan enää vain ikkunan läpi liikkuvaa maailmaa. Samuli Edelmannin sanoin, mun sydämellä on kypärä. Kypärä, joka ei päästä enää tunteita sydämeni lähelle, sillä en kestä niitä enää. Kokonainen sydän kestää vaikka mitä, mutta jäljellä on enää puolet. Puolikas sydän ei osaa, eikä kykene elää yksin.

1: Minäkö luova kirjoittaja?

Olen muuttunut kirjoittajana aika paljon elämäni aikana. Kirjoittamisen loistoaikaa elin pääosin yläasteella. Silloin se oli vapaata, mutta siihen panostettiin ja sille annettiin myös eniten huomiota. Nautin siitä, sillä se oli oma tapani selvittää ajatuksiani. Muovasin pääni sisällön erilaisten tarinoiden tai kirjoitusten muotoon. Sain käsitellä niitä julkisesti, mutta olin kuitenkin ovelasti naamioinut ne tavallisiksi kirjoituksiksi. Se oli minun henkilökohtaista terapiaani.

Lukiossa kirjoittaminen muuttui pelkiksi teksti- ja kuva-analyyseiksi ja into ja mielenkiinto laantui nopeasti. Silloin alettiin tarttua jokaiseen pieneenkin epäkohtaan, valmistautuessa ylioppilaskirjoituksiin. En saanutkaan enää totuttuja täydellisiä arvosanoja ja masennuin täysin. Olin koko peruskouluni ajatellut, että ainakin äidinkielestä kykenen kirjoittamaan huikean laudaturin. Toisin kävi.

Lukio pilasi kirjoittamisen iloni, ja taitoni. Ennen minulla oli mielikuvitusta, nokkeloita sanoja ja yllättäviä tapoja sanoa asiat monella eri tavalla. Nykyisin en enää kirjoita käytännössä mitään vapaaehtoista. Se on suoraan sanottuna pakkopullaa, sillä en enää keksi mitään hienoa sanottavaa. Perustekstiä tietenkin osaan tuottaa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki tämä on yksi niistä syistä miksi halusin tälle kurssille. Halusin nähdä löytyisikö minusta vielä sitä luovaa kirjoittajaa mikä minussa eli nuoruuteni aikana. Siihen aikaan tämä olisi ollut unelmieni kurssi. Voiko sitä kirjoittajan intoa ja taitoa vielä kaivaa esille? Se jää nähtäväksi.